Kesä 2025 jää mieleni syövereihin kesänä joka oli pitkä ja kuiva, paitsi kyynelten ja sään osalta.

Se oli kesä, jolloin löysi itseni särkyneenä lukemattomiksi pieniksi palasiksi. Kesä, jonka vietin etsien itseäni palasteni keskellä, kursien itseäni kokoon. Kaikki palat eivät päätyneet takaisin osaksi minua ja osa on nyt parsittu uuteen paikkaan.

Kesällä 2025 muutuin eroottisesta olennosta esoteeriseksi olevaiseksi. Ottaen huomioon kuinka suuri osa minusta suli pois, voisi ehkä jopa kutsua eteeriseksi.

Eteerisempänä ja esoteerisempana, mutta mikä tärkeintä: edelleen täällä, katsoen eteenpäin, suunnitellen tulevaisuutta.

Kesä 2025 saa jäädä mieleni syövereihin.

#Avioero

Hautausmaatarina

Elettiin vuosikymmenten vaihdetta, nollavuotta kahden kymmenen välillä. Aikaa, jolloin kesätöitä sai vielä valitsemalla työkkärin seinältä ilmoitusten joukosta sopivan paikan numero ja soittamalla.   Opintotuella eli, eikä lainaa tarvinnut ottaa ellei suunnitellut jotain suurempaa hankintaa juuri sille vuodelle. Sopivasti budjetoiden kämppänsä vuokran saattoi maksaa kerralla seuraavaan kevääseen asti kesätyötuloillaan ja käyttää asumistuen siihen ettei tarvinnut kituuttaa talven yli.

Jossain oman piirin ulkopuolella jupit rehentelivät edelleen purjehduskengillään, espootakeillaan ja autoillaan, mutta nuorten humanistiopiskelijoiden piireissä heistä ei tarvinnut välittää. Eräänlaisena huvituksena humanistit tekivät välillä turistimatkoja kauppiksen tai oikeustieteellisen kuppiloihin ihmettelemään ikäänsä vanhemmilta näyttävien pukutyyppien maailmaa.

Punkkarit, futut, hevarit ja varhaiset mustahuulet olivat ottaneet turpiinsa niin, ettei oman polven enää tarvinnut varoa kadulla. Paitsi tietenkin jos satuit olemaan jumissa pikkukaupungissa tai maaseudulla, mutta nyt oltiin Turussa, jossa meno oli vapaampaa ja erinäisten alakulttuurien väki törmäili toisiinsa ja sekoittui reiveissä, goottikeikoilla ja EBM/industrialbileissä. Kansainvälisellä mittakaavalla musiikkimaailma oli aktiivista ja uutta tuottavaa, levykauppoihin sai tilattua levy-yhtiön katalogeista bongattuja mielenkiintoisuuksia ja kasetit liikkuivat marginaalisemman äänen harrastajien välillä.    Kekkoslandia tuntui kuolleelta ja tulevaisuus tulevaisuudelta – joltain jota kannatti odottaa.

Olin vastikään muuttanut. Yhteiskeittiöllinen huone YO-kylän länsipuolen 10-talon kolmannessa kerroksessa ei ollut aivan toiveitteni mukainen asunto, olinhan omaa tilaa kaipaavana hakenut itsemurhayksiötä, mutta se oli silti edistystä edelliseen, Ilpoisissa sijainneeseen yhdeksän neliön alivuokralaishuoneeseen.

Kesä oli kääntymässä syksyyn. Lämpöä vielä riitti, mutta öisin alkoi olla pimeää. Uusi lukukausi yliopistolla ei ollut vielä alkanut, mutta kesäksi kotikonnuilleen lähteneet kaverit alkoivat jo löytää tiensä takaisin kylään. Ystävät yliopiston ulkopuolella olivat jo pitäneet kesälomansa, mutta viikonloppuisin riitti vielä aikaa tavata. Aina löytyi joku, joka lähti viettämään iltaa, tuoden kaverinsakin.

Niin kauan kuin oli lämmintä, pienissä kämpissä, soluasunnoissa tai vielä vanhempiensa nurkissa asuvat porukat tapasivat juotavineen mielellään ulkona.    YO-kylän puolten välissä sijaitseva Kaarinan… Katariinan kirkon hautausmaa valikoitui usein tapaamispaikaksi paristakin syystä: ensinnäkin sinne pääsi helposti kummaltakin kylän puolelta sekä bussilla kauempaakin, ja toiseksi suuri osa porukasta oli musiikkimakunsa mukaisesti mustiin pukeutuvia, joille viinin – tai minkä tahansa – nauttiminen hautausmaalla sopi paremmin kuin hyvin. Olimme sopineet kavereiden kanssa näkevämme toisemme juuri tuolla hautausmaalla, Gunigundan haudalla kirkon kupeessa eräänä elokuisena viikonloppuiltana.     

Kuten yleensä, silloinen partnerini toimi musiikkimestarina tuoden mukanaan kannettavalla CD-soittimella ja pienillä kaiuttimilla varustetun, salkkua hiukan suuremman sota-ajan matkalaukkunsa. Kuten yleensä, olimme laittautuneet asianmukaisesti: mustat vaatteet, kalpeat kasvot, hiukset juuri oikein – minulla mustat ja sileäksi kammatut, hänellä valkoiset ja Robert Smithin tyylisiksi lakatut. Toisin kuin yleensä, olin ottanut juotavien, tupakkatarvikkeiden ja muutaman hautakynttilän lisäksi matkaani tuoreen ostokseni. Turun torilla oli myyty Talvisota-elokuvan rekvisiittana ja oikeina toisen maailmansodan aikaisina tavaroina mainostettuja kamoja ja olin hetken mielijohteesta ostanut pari hyvin epäilyttävän näköistä lääketieteellistä instrumenttia, kuluneen lääkintämiehen hihanauhan, sekä pari sairaalapaitoina myytyä valkoista paitaa. Pakkasin toisen näistä paidoista kassiini siltä varalta että sille tulisi käyttöä illan viilentyessä.

Ilta kului mukavissa merkeissä kuunnellen musiikkia, juoden, tanssien. Pimeys laskeutui vähitellen, osa iltaa viettäneestä väestä lähti joko kotiinsa tai johonkin yökerhonkaltaiseen paikkaan. Hautausmaalle vielä jääneet sytyttivät mukanaan tuomia hautakynttilöitä ja asettautuivat hiljaisempaan oleskeluun loikoen nurmella, katsellen tähtiä ja jutustellen mukavasti humaltuneessa tilassaan. Eriasteisissa humalatiloissa olevien ihmisten ilmaantumisesta päätellen Three Beers oli juuri sulkenut ovensa ja itäpuolella asuvia alkoi hakeutua koteihinsa hautausmaan poikki oikaisten.

Katseltuani aikani harvenevina ryhminä ohi kulkevia ihmisiä sain pieneen päähäni ajatuksen. Kun ketään ei näkynyt polulla, pyysin kavereita olemaan hetken hiljaa ja asettauduin keskelle hyvin hämärää polkua jota valaisi himmeän vajaa kuu, muutama satunnainen hautakynttilä ja etäisesti joku kauempana oleva katulamppu.

Olin pukenut mustien vaatteitteni päälle valkoisen sairaalapaitani, haroin mustat hiukseni osittain kalpeiksi meikattujen kasvojeni eteen, kallistin päätäni niin että pitkät hiukset pääsivät roikkumaan vapaasti ja jäin odottamaan seuraavaa tulijaa. Mustat housuni hävisivät näkyvistä tummaan maisemaan ja nopeasti katsottuna näytin varsin aavemaiselta. Vahva silmämeikkini vahvisti mielikuvaa. Pienen odottelun jälkeen polulta alkoi kuulua lähestyvien ihmisten ääniä: soran rahinaa ja kahden ihmisen hyvin humaloitua puheensorinaa. Pari nuorta miestä. Juuri sopivat uhrit.

Tyypit lähestyivät, kääntyivät polun mutkasta ja eipä aikaakaan kun osuin heidän näköpiiriinsä. Puhe lakkasi, soran rahina loppui.    Hetken hiljaisuus. Sitten: ”Vittu”, sanoi toinen miehistä. Kallistin päätäni hyvin hitaasti toiseen suuntaan ja aloin korostetun hitaasti levittää siihen saakka sivuillani roikkuneita käsiäni. Toinenkin tyypeistä sai suunsa auki. ”Mikä helvetti?” ”Vittu.”, sanoi ensimmäinen uudelleen. ”Vittusaatana.” Kallistin päätäni hitaasi toiseen suuntaan ja liikutin kohotettuja käsiäni eteenpäin, miehiä kohti. ”Ei helvetti!” tokaisi toisena puhunut. Kumpikin alkoi ottaa varovaisia askelia taaksepäin.

Juuri tässä kohtaa nurmikolle jonnekin minusta katsoen takavasemmalle aiemmin nukahtanut pitkätukkainen laiha gootti heräsi, nousi istumaan ja päästi örisevän ”mitööääh?” -äänen.

Uhrini ottivat jalat alleen.

En koskaan kuullut tarinaa Katariinan kirkon kupeessa tavatusta kummituksesta, mutta toivoakseni sellainen kuitenkin liikkui. Ainakin tarjosin siihen ainekset, jos en mitään muuta.

#tarina