Ennakkovaroitus: teksti on aika lailla raakatekstiä, pilkut miten sattuu ja typoja on varmasti.

Otin Estonian uppoamisen vuosipäivän aikoihin vastaan kirjoitushaasteen, jossa piti olla kolme pakollista asiaa: Estonia, pintapelastus ja puhuvat ruumiit. Tyyli ja kaikki muu vapaata, tavoitteena saada aikaan teksti sen kummemmin paineistumatta.

Se on tässä kunnes viestinsyöjä nakertaa sen.

....

PITKÄ YÖ

Yö oli helvetillinen ja jatkui aamun yli auringonlaskuun.

Hälytys keskellä yötä, valmiuteen laittautuminen, kopterin saapumisen odottaminen, yön selkään lähtö. Siihen asti kaikki oli kuten minkä tahansa hälytyksen kohdalla.    Vähitellen kantautuvat tiedot siitä että nyt on tapahtunut jotain todella suurta saivat nostamaan henkistä varautumistasoa. Henkiin jääneiden pintapelastaminen laivan uppoamisen jälkeen – sitä olin tehnyt. Karuissa meriolosuhteissa vaijerin päässä roikkuminen – osasin sen kyllä. Kerroin itselleni miten nyt olisi kyseessä vain vähän suurempi mittakaava, mutta asiat olisivat silti hallittavissa. Apua oli jo paikan päällä ja lisää tulossa yön ja aamun mittaan.

Mikään ei valmistanut, ei pystynyt valmistamaan, minua siihen mitä todellisuus heitti eteeni.

Paikalle ensin meitä helikopteripelastajia ehtineet laivat yrittivät haravoida onnettomuusaluetta, etsien eloonjääneitä puolikuun ja valonheittimien valossa. Meri oli liian raivoissaan ja kyltymätön, jotta veneitä olisi voitu laskea vesille ja nostaa uhreja laidan yli pelastuksen puolelle. Joitain lauttoja oli päästetty veteen miehittämättöminä, jotta niihin pääsisi kiipeämään odottamaan noukkijoita. Laivojen kyljiltä roikkui tikkaita joita pitkin vain aniharvalla olisi ylipäätään ollut voimia kivuta. Yksi risteilyaluksista oli laskenut pelastusliukumäkensä ja hilasi sitä pitkin ihmisiä turvaan.

Me kuuntelimme laivojen tiedotteita havaituista lautoista ja lensimme paikalle, minä tai joku kollegoistani laskeutui vaijerin varassa melkein vedenpintaan, irrottautui, upposi mereen ja pintaan päästyään tarkisti lautan ja näkemänsä liivit. Liian usein vastassa ei ollut ketään. Silloin kun löysimme jonkun, kiinnitimme hänet valjaisiin tai eräänlaiseen kehikkoon ja annoimme merkin: vinssaa ylös! Yksi lautta kerrallaan, kaikki löytyneet ylös, pelastaja perään, uhrit maihin ja sama uudestaan ja uudestaan. Elävät loppuivat jo aamulla...

Elävät loppuivat jo aamulla. Sitten keräilimme kuolleita.

Jokainen löytynyt oli kuitenkin omaisille ja rakkaille tieto siitä miten kävi. Musertavan surullinen tieto on  kuitenkin parempi kuin tyly merkintä: kadonnut, oletetaan uponneen laivan mukana. Tätä kerroin itselleni kiinnittäessäni nostovaijeriin jälleen yhden useita pelastusliivejä päälleen pukeneen ja silti hukkuneen. Taas yhden, joka kellui linkkuun menneenä, vyötärölle valuneiden liivien varassa. Taas yhden joka hukkui lautalle oltuaan liian väsynyt äyskäröimään vettä pois. Taas jonkun joka oli pudonnut lautalta sen teutaroidessa meren heitellessä  ja aaltojen huuhtoessa yli, tai ehkä tässä oli taas joku joka oli tönäisty mereen riidanhaluisena, lautan ylivaltiaaksi itsensä kohottaneen käskyjä tottelemattomana, liian paniikissa olevana tai vain ylimääräisenä painona.

Työ oli rankkaa, fyysisesti ja henkisesti. Väsymiseen ja romahtamiseen ei ollut varaa niin kauaa kuin olimme töissä, tapahtui mitä tahansa.   Vuorot kestivät tunteja, kunnes helikopteri oli pakko tankata. Vuoroja oli useita, eikä niiden välillä nukuttu, vaan tankattiin myös miehistö.

Myöhemmin kun minulta on kysytty mikä on päällimmäisin mielikuva koko operaatiosta, en vastaa sitä mikä ensimmäisenä tulee mieleen. En kerro kokonaisuutta edes siitä mielikuvasta, josta suostun kertomaan. Kerron, miten ensimmäistä kertaa onnettomuuspaikan yli lentäessämme katselin merta, siellä kelluvia pelastuslauttoja ja ihmisiä pelastusliiveissään, miten kaikissa oli valo ja kuinka näky oli kuin jouluinen hautausmaa lukuisten pienten valojen tuikkiessa meressä. Tämä on karuudessaan kaunis kuva kerrottavaksi.

En kerro, kuinka suurin osa kaikista liiveistä ja lautoista oli tyhjiä. En kerro, miten ihmiset kirkuivat meressä. En kerro, miten äänet vähitellen vähenivät ja hiljenivät, miten liivit eivät pitäneet oikeita osia ihmisistä veden pinnan yläpuolella, tai miten merenkäynti heitteli lauttoja ylösalaisin ja taas oikeinpäin, hävittäen ihmisiä jokaisella kierroksellaan. En kerro, miten mielikuvissani on koko ajan yö, pimeänä kuohuvaa vettä ja veden alle häviäviä ihmiskehoja juuri ja juuri ulottumattomissani, liian myöhään löydettyjen syyttävästi katsovia silmiä joista elämä oli kaikonnut. En kerro, miten ihmiset kirkuivat meressä senkin jälkeen kun yhtään elävää ei enää ollut jäljellä.

Todellisuudessa en ollut itse edes kuullut tätä ääntä. Helikopterissa koneen melu ja kuulokkeeni peittivät muut äänet, meressä kuulin vain aaltojen pauhun. Laivojen ihmiset olivat kuulleet hädän, he kertoivat siitä minulle ja näin mielikuvani ensinäkymästä saivat ikuisen ääniraidan, joka kuviteltuna on vieläpä monin verroin vahvempi kuin todellisuus.

Todellisesta päällimmäisestä mielikuvastani olen kertonut vain tarpeeksi suuressa humalatilassa, enkä ole silloinkaan, kertaakaan, pystynyt kertomaan kaikkea.

Olimme juuri saaneet luvan päättää etsintäoperaatiot. Aurinko oli jo laskenut, eläviä ei ollut löytynyt yhdeksään tuntiin ja loppuja kuolleita etsittäisiin myöhemmin paremmalla valolla, enemmän laivojen avulla.  Olimme käsitelleet vainajia mahdollisimman kunnioittavasti, mutta helikopterimme oli sisustukseltaan askeettinen, käytännössä olimme pinonneet ruumiit niin hyvin kuin taisimme kopterin takaosaan.

Koko miehistö – lentäjä, perämies, mekaanikko ja kaksi pintapelastajaa – oli aivan lopen uupunut. Suuntanamme oli Utö, jossa varusmiehet olivat kantaneet valmiiksi pahviarkkuja varastohalliin. Meillä ei ollut edes ruumispusseja, joten välttelimme vainajien katselemista. Kuolemaa oli nähty jo tarpeeksi.

Istuin helikopterin seinään kiinnitetyllä yksinkertaisella putkipenkillä nojaten päätä käsiini, varoen kuulokkeita ja lähes suussa kiinni olevaa mikrofonia, ainoita keinoja kommunikoida koneen metelissä. Olin juuri nytkähtämässä melkein unen puolelle, kun kuulin pitkän valittavan huokauksen. Havahduin ja tokaisin: ”Tuolta minustakin tuntuu. Kuolemanväsyneeltä.” ”Mitä sanoit?” kuului ohjaamon suunnalta lentäjän ääni, toinen pintapelastaja ja mekaanikko katsoivat molemmat minua, kasvoillaan kysyvä ilme. ”Kuulin syvän huokauksen, sitä kommentoin”, vastasin. Nyt perämieskin kääntyi katsomaan minua, otsa rypyssä.   ”Olisi tässä syytäkin huokailla mutta nyt taisit kuulla ihan omiasi”, hän sanoi.

Vilunväristys kävi lävitseni ja käänsin katseeni hyvin hitaasti kohti koneen peräosaa ja siellä pinottuina lepääviä vainajia.

”Mutta kun em mää ole kuolemanväsyny, mää olen aivan kuollut.” Kopteri heilahti niin että ymmärsin etten tällä kertaa ollut ainoa äänen kuullut. Nainen. Vanha nainen. Jostain päin pohjanmaata nuotista päätellen. Nyt ainoastaan lentäjä katsoi menosuuntaan, kaikki muut olivat kääntyneet tuijottamaan ruumiita, suut ammollaan, silmät kauhusta pyöreinä.    Mekaanikko sai ensimmäisenä suunsa auki, osoittaen sanansa meille pelastajille: ”Onko… onko siellä joukossa joku sittenkin joku… joku… elävä? Ette kai te ole niin pahasti erehtyneet?” Minä ja toinen pelastajista puistimme päitämme ja selitimme kuin yhdellä suulla, miten eläviä ei todellakaan ollut löytynyt niin pitkään aikaan eikä hyvinkään elottomaksi kylmennyt uhri nyt sentään vainajasta kävisi ja… ääni keskeytti meidät.

”Olisitta vaan jättäneet minut sinne. Siellä sitten olisin ja kaloja ruokkisin. Olisi minustakin sitten jottain hyötyä tässäkin maalimassa. Kuka minut edes hautaan panisi? Ei ole ennää yhtään kettään. Iisakkikin meni kuolemaan jo hyvän aikaa sitten eikä ne lapsetkaan enää koskaan käy vanhaa äitiään kattomassa. Ihan piti itse taas lähteä vanahan ihimisen liikkeelle ja minulla kun on vielä niin huonot jalat ja iskiastakin pistää särkemään jos pittää yhtään enempäänsä liikkua. Vaan ei siinä mikkään auta kun muuten sitä olis aivan yksinänsä ja kokonaan unohettuna. Yksin pittää talua pystyssä pittää ja klapia uuniin heittää ettei vallan pääse jäätymään vaikka samapa se olisi ollu sinne jäätyä kuin lähtiä laivalle asti kuolemaan. Enpähän ainakaan ole kotinurkissa haisemassa ja mätänemässä kun ei minua kukkaan huolehi tai kattomassa käy, naapurin emäntä tullee aina välillä kahaveelle jos jaksaa. Se vanhaemäntä, ei se nuoriemäntä tällasista muoreista välitä että käymään tulis. Vaan mahtaa sitä Annelia nyt mietityttää että hänenkö takia se äitee meni sitten kuolemaan kun oli mennyt Viroon muuttamaan jonkun miehen perässä sinne piti mennä ja kutsui käymään kun vielä jaksaa vanha äitinsäkin liikkua ja sitten laittoi laivaan että samalla vaivalla menet niitä pikkuserkkuja katsomaan kun aina niistä Ruotsin pikkuserkuista puhut mutta koskaan
et saa aikaiseksi mennä katsomaan miten siellä elävätten ja olevatten. Niin minä sitten menin laivaan niitä pikkuserkkuja tervehtimään mennäkseni ja tässä sitä ollaan. Ihan kuolleena raatona makkaan ja vielä jonkun ihan vieraan miehen vieressä, ei tästä Iisakki tykkäisi, se oli aina niin omistavainen mies se minun Iisakkini. Koskaan ei saanut vieraita päin kattella eikä muitten kanssa seurustella vaikka hän kyllä sai muita naisia tanssittaa jos minulla oli jalka huonona enpä päässyt humpalle. Olisitta vaan jättäneet minut sinne vetteen. Vähän aikaa olin ihan onnellinen mutta koukkuun ripustitta ja heititte tänne niinkuin minkäkin hauenvonkaleen veneen pohjalle…”

Puhetta tuntui jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan. Sitä riitti, narisevan valittavalla äänellä vuodatettua katkeruutta, jota oli kerrytetty vuosikymmeniä. Saimme kuulla miten haaveet opettajaseminaariin menosta ja kyläkoulun opettajana uran tekemisestä olivat kaatuneet Iisakin vastustukseen, kun tilalle tarvittiin verevä emäntä ja lapsia tarvi tehdä tilan jatkajaksi, miten hän kuitenkin oli ollut vallan Säräisniemen missi ja se Säräisniemi oli vain muutaman pitäjän päässä Muhokselta mistä oli tullut se muhoksen mimmi, se kuuluisa missi Kuuselan Armi joka oli mennyt ulkomaalaisen kanssa sekin naimisiin kun ei muka rehti suomalainen mies kelvannut kuten hänen Iisakkinsa. Meille kerrottiin miten kaikki lapset olivat lähteneet heti kun ikää tuli tarpeeksi, vaikka hän niin yritti kurilla ja vaateella pitää ne lapset kuuliaisina ja kotiväkenä. Kuulimme kantturoista ja heinänteosta ja miten parasta leipää sai puutiinussa tarkkaan varjellulla hapanleivänsiemenellä tekemällä ja kuinka hirvi juoksi kaikkien lehmähakojen lankojen läpi ja sitten oli kantturat joukolla matkalla kohti Kajjaania ennen kuin saatiin kiinni.

Matka Utöhön tuntui kestävän ikuisuuden. Koko miehistö – luonnollisesti lentäjää lukuunottamatta – tuijotti ruumiskasaa ja siellä lojuvaa hyvin pyöreää vanhusta, joka makasi selvästi erittäin kuolleena leninki auki repsottaen niin että alla oleva puuterin värinen kokovartaloalusvaate sukkanauhoineen näkyi. Toisessa jalassa oli vielä vanhanmallinen pitkä sukka, värin nimi on kai kameli. Toinen sukka oli hävinnyt jonnekin. Kauhuun pysähtyneen tunnelman leikkasi lopulta lentäjän huuto, joka särisi kuulokkeissamme: ”HEITTÄKÄÄ SE HELVETIN MUORI MEREEN TAI LENNÄN PÄIN LÄHINTÄ MAJAKKAA ETTÄ TÄMÄ SAATANAN PAPATUS LOPPUISI JA PÄÄSISIN VAIKKA SITTEN IKUISEEN LEPOON!”

Mekaanikko hätkähti liikkeelle kuin lumouksesta heräävänä, kytki itsensä turvakaapeleihin, kiskoi kopterin oven auki ja rahtasi muorin aukolle paljaasta jalasta kiskoen. Papatus ja voivottelu ei lakannut hetkeksikään, ikään kuin emännällä olisi vuosien yksinäisyyden puheet vuodatettavana. En ihmetellyt miksi lapset kaikkosivat heti kuin voivat ja tytär laittoi äitinsä laivaan kohti Ruotsin pikkuserkkuja.

Saatuaan raahattua vanhuksen ovelle mekaanikko kääntyi katsomaan meitä kaikkia muita ja vannotti: ”Tästä ei sitten puhuta koskaan, kenellekään, missään tilanteessa!” Vannoimme, ettemme puhuisi. Tämän kuultuaan mekaanikko kampesi emännän ovesta ja autuas hiljaisuus laskeutui koneeseen.

Päällimmäinen mielikuva koko operaatioon liittyen on mekaanikkomme pitämässä kiinni helikopterin ovenpielestä, nojautuen eteenpäin, katsellen kohti merta ja seuraten miten kirottu muori putosi takaisin meren syleilyyn. Korjasimme kirjanpitoomme kuolleiden määrän vastaamaan kopterimme lastia.

Tietääkseni mummo ei koskaan huuhtoutunut rantaan vaan jäi virallisesti laivan mukana kadonneeksi.

Kesä 2025 jää mieleni syövereihin kesänä joka oli pitkä ja kuiva, paitsi kyynelten ja sään osalta.

Se oli kesä, jolloin löysi itseni särkyneenä lukemattomiksi pieniksi palasiksi. Kesä, jonka vietin etsien itseäni palasteni keskellä, kursien itseäni kokoon. Kaikki palat eivät päätyneet takaisin osaksi minua ja osa on nyt parsittu uuteen paikkaan.

Kesällä 2025 muutuin eroottisesta olennosta esoteeriseksi olevaiseksi. Ottaen huomioon kuinka suuri osa minusta suli pois, voisi ehkä jopa kutsua eteeriseksi.

Eteerisempänä ja esoteerisempana, mutta mikä tärkeintä: edelleen täällä, katsoen eteenpäin, suunnitellen tulevaisuutta.

Kesä 2025 saa jäädä mieleni syövereihin.

#Avioero